perjantai 19. tammikuuta 2018

Lapsen kuvien julkaiseminen somessa

Minua pyydettiin kirjoittamaan tästä aiheesta ja koin itsekin aiheelliseksi päivittää hieman ajatuksia Wiljamin kuvien julkaisemisesta. Kirjoitin aiemmin samasta aiheesta postauksessa "Lasten yksityisyys somessa puhututtaa". Tuolloin Wiljami ei ollut vielä syntynyt ja minä en ollut vielä äiti. Wiljamin synnyttyä ja erityisesti nyt, äitiyden vahvistuessa, ajatukseni lasten kuvien laittamisesta someen ja nettiin on muuttunut. Kuten aiemmin kirjoittamassani postauksessa kerroin, en nähnyt silloin vielä ratkaisevaa ongelmaa kuvien julkaisemisessa. Vaikka tosin hyvin ristiriitainen olo minulla tuolloinkin oli. 
Wiljamin kuvia löytyy tällä hetkellä sekä blogistani että Facebookista ja Instagramista. Ylpeydestä tuota pientä poikaa kohtaan olen halunnut jakaa hänen ihania kuviaan myös teille lukijoille sekä Instagram-seuraajille. Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, olen pitänyt kuitenkin hyvin tarkkaa linjaa siitä, minkälaisia kuvia Wiljamista lisään blogiin tai someen. 

Selkeästä ja tiukasta rajasta huolimatta olen alkanut epäröimään kuvien suhteen. Olen kuullut usealta henkilöltä tarinoita, kuinka lasten kuvia kopioidaan ja esitetään ominaan, puhumattakaan vakavimmista väärinkäytöksistä. Haluan suojella Wiljamia ja hänen yksityisyyttään, joten tästä lähtien hänen kasvokuvia ei tulla enää näkemään blogissani tai julkisessa somessa. Edelleen tämä blogi kertoo meidän elämästä, eikä sen sisältö tule muuttumaan. Kuviakin tänne tulee entiseen malliin, mutta välttelen tunnistettavien kasvokuvien julkaisemista. Tällä hetkellä tämä päätös tuntuu oikealta. 

Mitä ajatuksia lasten kuvien julkaiseminen teissä herättää?

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Neuvolakuulumiset - 3 kk

Me käytiin eilen Wiljamin kanssa kolmekuukautisneuvolassa. Aikaisemmin Petteri on päässyt mukaan neuvolakäynneille, mutta eilen mentiin Wiljamin kanssa ihan kaksin. Meillä meni oikein mukavasti, vaikka jännitin miten muistan kaikki asiat, joita mielessä on pyörinyt. Imetysdementia. Yleensä Petteri on meille se, joka muistaa kaikki asiat. 

Wiljami oli kasvanut taas oikein hyvin. Painoa oli tullut kuukaudessa yli kilo ja pienimies painaakin jo 7355 grammaa. Pituuttakin oli tullut neljä senttiä ja tällä hetkellä meillä on 62,3 cm pitkä poika. Päänympärys oli 41,3 cm.  Rintamaidolla ollaan menty ja mennään edelleen. Hentoinen tavoitteeni on päästä sinne 6 kuukauden täysimetykseen ja tällä kasvuvauhdilla sen pitäisi huoletta onnistua. Terveydenhoitajakin oli sitä mieltä, että kiinteiden aloittamiseen ei ole mitään kiirettä. Ihanaa miten imetysmyönteisiä meidän neuvolassa ollaan. Siellä on kannustettu koko ajan imetykseen ja muistutettu, että maito on alle yksi vuotiaan pääasiallinen ravinnonlähde. Tämä suhtautumistapa terveydenhoitoalalla ei ole itsestään selvyys. 

Wiljamille annettiin toinen annos rotavirusrokotetta sekä yhdistelmärokote ja pneumokokkirokote. Eilinen päivä meillä itkettiin ja Wiljami ei suostunut nukkumaan päivällä normaaliin tapaan. Onneksi meillä oli särkylääkettä ja yö meni ihan hyvin. Toivottavasti eilisten oireiden lisäksi muita oireita ei nyt ilmene. Ensimmäisestä rotavirusrokotteesta itkuisuus ja mahan kipuilu alkoi vasta parin päivän päästä, mutta toivotaan nyt, että noilta säästytään.

Wiljami kehittyy ikätasoistensa mukaisesti ja jaksaa kannatella jo hienosti päätä. Sylissä hän yrittää kovasti punnertaa istuma-asentoon. Siinä sitä on estelemistä vielä muutamaksi kuukaudeksi. Wiljami hymyilee ja nauraa kovasti sekä ottaa katsekontaktia. Hän seuraa katseellaan ja yrittää kovasti olla vuorovaikutuksessa. 

Oikein mukavaa keskiviikkoa teille kaikille!

maanantai 15. tammikuuta 2018

Kymmenen tavoitetta kohti parempaa elämää

1. Olen onnellinen
Haluan olla onnellinen. Haluan hymyillä ja nauraa paljon. Haluan olla onnellinen kaikesta siitä, mitä minulla on juuri nyt. En halua elää menneessä tai liikaa tulevassa. Haluan olla onnellinen juuri tässä.
2. Olen armollinen itselleni
Haluan antaa itselleni luvan nauttia elämästä. En halua välittää paljonko painan tai montako kaloria olen syönyt. Haluan antaa itselleni luvan levätä, mutta myös olla reipas.
3. Olen tyytyväinen itseeni
Haluan olla tyytyväinen itseeni. Kehoni on sellainen, kun on milläkin hetkellä. Ulkonäköni ei saa vaikuttaa onnellisuuteeni. Haluan olla itsevarmempi. Haluan olla ylpeästi omaitseni.
4. Syön monipuolisesti ja terveellisesti
Haluan syödä terveellisesti, jotta jaksan paremmin. Haluan syödä monipuolisemmin, jotta saan kaikki tarvittavat vitamiinit. En halua vahtia syömisiäni vaan pitää huolen siitä, että syön paljon terveellistä ruokaa, herkkuhetkiä unohtamatta.
5. Urheilen
Haluan urheilla, koska urheilusta tulee hyvä mieli. En halua halua yhdistää urheilua kalorien kuluttamiseen. Haluan urheilla juuri sen verran, mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Haluan harrastaa lajeja, joista todella nautin. 
6. Nautin pienistä asioista
Haluan nauttia pienistä hetkistä, jotka arjen keskellä meinaavat unohtua. Haluan huomata nuo hetket, ottaa niistä kiinni ja keskittyä niistä nauttimiseen. Asioiden ei tarvitse olla isoja tehdäkseen onnelliseksi.
7. Olen läsnä
Haluan olla läsnä hetkissä, jokaisessa hetkessä. En halua olla jumissa menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Haluan olla tässä. Haluan huomata jokaisen hetken.
8. Haaveilen
Haluan pysähtyä ja uskaltaa haaveilla. Haluan haaveilla todellisista, mahdottomista ja hulluista asioista. Haluan hullutella ajatuksilla, vaikka ne eivät koskaan toteutuisi.
9. Toteutan unelmiani
Haluan toteuttaa unelmiani. Haluan toteuttaa niitä nyt, enkä sitten joskus. Haluan toteuttaa niitä pienimpiäkin haaveita ja nauttia niiden toteuttamisesta. 
10. Rakastan
Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Haluan osoittaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan. Rakkaus on kantava voima ja haluan pitää siitä kiinni. Haluan muistaa sanoa läheisilleni tarpeeksi usein rakastavani heitä.
Minkälaisia tavoitteita teillä on tulevaisuudelle?

perjantai 12. tammikuuta 2018

Leluvinkkejä vauvalle

Vauvoille on tarjolla kaikan näköisiä leluja ja meillekin niitä on kertynyt jo laatikollinen. Suosituimpia leluja meidän Wiljami 3 kuukautta mielestä ovat kaikki mahdollisimman värikkäät, rapisevat, kolisevat ja vinkuvat kapistukset. Jännä miten ne äitin lempparit, suloiset pehmolelut, eivät Wiljamia kauheasti kiinnosta. Ymmärrettäväähän se on, sillä jo kuusiviikkoinen vauva näkee värejä ja tykkää niitä katsella. Sisustukseen sopivat värittömät leikkimatot ja lelut kannattaa siis jättää suosiolla kauppaan. 
Tässä esittely Wiljamin lemppari leluista. Wiljami alkaa viihtymään pikku hiljaa koko ajan kauemmin leikkimatolla. Erityisesti hän tykkää tuijotella kaaresta roikkuvasta peilistä itseään. Tuo helistin saa Wiljamin nauramaan ääneen. Kunhan hän oppii pitämään itse leluja kädessään, voin vain kuvitella, kuinka hauskaa hänellä on. Krokotiili roikkuu meillä yleensä Wiljamin keinussa. Sitä hän tykkää heilutella nyrkeillään ja kuunnella kun me rapistellaan krokon mahaa. Värikäs pehmokirja, joka rapisee ja helisee saa Wiljamin mielenkiinnon aina. Kirjaa hän tuijottelee, kun sitä rapistelee ja heiluttaa. Unipupua olen alkanut nyt pitämään Wiljamilla unilla. Wiljami on alkanut jo hypistellä pupun korvia unta odotellessa, mikä helpottaa rauhoittumista. Ekstrana tuo potkuauto. Se odottelee vielä Wiljamin kasvamista. Siitä tulee varmasti myös yksi lemppareista meidän perheessä. Nyt se toimii sisustuselementtinä olohuoneessa.
Minkälaisia lempileluja teidän vauvoilla on?

torstai 11. tammikuuta 2018

Kantoreppu - arjen pelastus

Wiljami on äitin pieni sylivauva ja kaipaakin paljon läheisyyttä ja kanniskelua. Silloin, kun mikään muu kuin syli ei kelpaa ja kotihommia olisi tehtävä, paras keksintö on kantoreppu tai -liina. Meillä on sekä Manduca, joka on osoittautunut hyväksi hankinnaksi että trikoinen kantoliina, jonka kanssa ei tultu toimeen.
Mietin kauan kantorepun ostamista, sillä noita turhakkeita on tähän alun vauva-aikaan tullut hankittua jo jonkin verran. Kapuloita rattaisiin laittoi myös mies, joka ei uskonut kantamisen ylivoimaisuuteen. Päätin kuitenkin kotiuttaa meille Manducan, kun löysin kuosin, joka miellytti omaa silmää. Wiljami tykkäsi alusta asti olla pieniä aikoja repussa, ja välillä jopa nukahti kyytiin. Manducan säätäminen itselleni hyväksi ei ollut ihan yksinkertainen homma, vaan aina tuntui, että jostain painoi. Muutaman kerran säätelyllä reppu kuitenkin alkoi tuntua kuta kuinkin hyvältä. Nyt Wiljami viihtyy repussa jo vähän kauemmin ja rauhottuu pieneen liikkeeseen hetkessä.

Ostin jo raskausaikana trikoisen kantoliinan, jota sitten testasin muutaman kerran Wiljamin ollessa kuukauden ikäinen. Liinan sitominen oli mielestäni hankalaa niin pienen vauvan kanssa, eikä Wiljami viihtynyt tuolloin vielä kannettavana, joten se oli aina "sitominen ja purku". Liinalla kantaminen tuntui kuitenkin ihanan kevyeltä ja silloin jo ajattelin kudotun liinan hankintaa, kun Wiljami vähän kasvaisi. Liinailun aloittaminen vaatii vain vähän enemmän kuin kantorepulla kantaminen, sillä liinan sitominen ei tunnu ihan helpolta jutulta (vaikka ne sanookin, että ei se niin vaikeaa ole). Helpottaakseni valintaa ostaako vaiko ei, meille tulee lainaan kudottu liina. Näin päästään kokeilemaan olisko se meidän juttu.

Ihanaa torstaita kaikille!

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Synnytyskertomus

Vihdoin vuorossa olisi synnytyskertomusta. Synnytyksestä on kulunut jo melkein kolme kuukautta, mutta se on edelleen tuoreessa muistissa. Tuntuu kuin Wiljami olisi syntynyt vasta eilen. Toisaalta, kun katsoo kuvia vauvamahasta, raskaudesta tuntuu olevan jo pitkä aika. Ihana vauvamaha. 
Laskettuaika meni ja viikolla 41+5 lähdettiin yliaikaiskontorolliin. Minulla ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia siitä, että synnytys olisi lähestymässä. Otettiin varmuuden vuoksi sairaalakassi mukaan, vaikka olin ihan varma, että ne lähettää meidät kotiin odottelemaan synnytyksen alkamista. Ajaessa sairaalaan naureskeltiin, että tässä sitä mennään muka synnyttämään.

Oltiin hyvissä ajoin sairaalalla, ja koska siellä ei ollut ruuhkaa, päästiin nopeasti lääkärin luo. Lääkäri katsoi tilanteen ja hyvin nopeasti totesi, että me päästään suoraan synnytyssaliin. Tilanne oli jo niin hyvällä mallilla, että voitiin puhkaista kalvot suoraan. Ja niin me käveltiin saliin häkeltyneinä ja hymyillen. Ja, kun me tultiin vaan tsekkaan tilanne.

Sali oli viihtyisä. Siellä oli keinutuoli, nojatuoli ja jumppapallo sekä oma suihku. Sain pukea rauhassa sairaalavaatteet päälle ja minulle laitettiin kanyyli varmuuden vuoksi käteen. Pian lääkäri tulikin jo puhkaisemaan kalvot ja laittamaan vauvan päähän anturin. Kello oli tuolloin puoli yksi. Pikku hiljaa aloin tuntemaan supistuksia. Olin päättänyt, että otan tarpeen mukaan lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta halusin pärjätä mahdollisimman pitkään ilman lääkkeitä, jotta niitä olisi käytössä sitten pahimmassa vaiheessa.

Jossain vaiheessa pyysin kipupiikin ja menin suihkuun. Kipupiikki ja suihku toi siihen hetkeen ihanan helpotuksen. Sain levättyä suihkun jälkeen hetken, kunnes supistukset kovenivat jälleen. Hengittelemällä kestin kipua jonkin aikaa, mutta epiduraali alkoi tuntumaan sillä hetkellä oikein hyvältä vaihtoehdolto. Kivut alkoi olemaan aika kovat, mutta ei kuitenkaan niin kovat kuin olin kuvitellut. Epiduraalia odotellessa oli koko synnytyksen raskain vaihe. Se ei kestänyt kauaa, mutta kyllähän se tuntui. Vihdoin anestesialääkäri saapui ja sain epiduraalin. Pelkäsin sen laittamista etukäteen, mutta supistusten lomassa se ei tuntunut missään. 

Hyvin nopeasti puudutteen jälkeen kivut laantuivat, mutta paineen tunne oli todella kova. En tiennyt oliko tuo paineentunne tähän vaiheeseen kuuluvaa vai kuuluiko minun jo alkaa ponnistamaan. Kätilö sanoi koko ajan, että ei se vielä ole ponnistusvaihe menossa. Hän kuitenkin pyysi harjoittelijaa katsomaan tilanteen. Yllättäen olinkin täysin auki. Tuo avautuminen neljästä sentistä kymmeneen meni yhdessä hujauksessa. Vauvan sykkeet alkoivat laskea, mutta asennonmuutoksella ne saatiin nousemaan.
Ponnistusvaiheessa en tuntenut kunnolla supistuksia ja tästä syystä ponnistamisen ajoittaminen oli vaikeaa. Sain hieman supistuksia vahvistavaa lääkettä ja homma helpottui. Vauvan sykkeet kuitenkin laskivat jälleen ja huoneeseen alkoi tulla lisää hoitohenkilökuntaa. Lääkäri valmisteli imukuppia minun samalla ponnistaessa kätilön kannustuksella. Minulle tehtiin myös episiotomia imukuppia varten. Loppujen lopuksi vältyttiin kuitenkin imukuppisynnytykseltä ja ponnistusvaihe kesti yhdeksän minuuttia. Meidän rakas poika syntyi 15.10.2017 klo 20.11. Synnytys oli ihana kokemus ja synnytyksen jälkeen olisin voinut tehdä saman uudestaan vaikka heti. 

Nämä muistot on rakkautta, niin kuin tulevatkin tämän pojan kanssa. 

torstai 21. joulukuuta 2017

Huono vai hyvä äiti?

Mies tulee pitkän päivän jälkeen töistä kotiin. Ensimmäisenä annan vauvan hänen syliinsä. Itse keitän kahvia ja otan ison kulhollisen jäätelöä. Menen sohvan nurkkaan ja avaan telkkarin. Olen onnellinen. Hymyilen. Nauran tv-ohjelmalle. Nautin tämän pienen hetken omasta ajasta. En kyttää osaako mies vaihtaa vauvalle vaipan tai laittaako mies vauvalle oikeat sukat jalkaan. En tulkitse vauvan itkua, en edes kuule sitä, koska keskityn ohjelmaani. Itkeköön tai naurakoon. Mitä sitten, minulla on nyt tämä hetki. Huono vai hyvä äiti? Enemmänkin tavoitteeni!

Viime aikojen keskusteluhitiksi noussut, äitiyden rankkuus ja huono äitiys, on puhututtanut täälläkin perheessä. Sini Ariell avautui Facebookissa tabusta nimeltä äitiys on rankkaa, josta alkoikin melkoinen tunteiden sekamelska. Tästä ilmeisesti suivaantuneena Tuomas Enbuske teki miehen työn ja otti kantaa Sinin saamaan palautteeseen kirjoituksellaan Äitiys on p**kaa.

Äitiyden rankkuus on todellista. Tuota ei ollut helppo sanoa, koska haluan olla täydellinen äiti, joka jaksaa ja jaksaa ja jaksaa... ja hymyilee. Täydellinen äiti ei sano, että äitiys on rankkaa. Täydellinen äiti ei tarvitse apua. Hän ei anna lastaan toisten syliin, hän hoitaa lapsen itse. Hän ei välitä itsestään, hän ei tarvitse unta tai ruokaa. Täydellinen äiti elää täysin lastaan varten, hänellä ei ole mitään muuta, onhan hän saanut maailman hienoimman ja tärkeimmän lahjan. 

Kuten sanoin, äitiys on välillä rankka laji. Koen kieltämättä jonkinlaista huonoa omaatuntua siitä, että mainitsenkin asiasta, mikä on aika jännä asia. Enkö saisi kokea väsymystä? Äitinä ajattelee liikaa sitä, että lapsi on lahja, josta pitää iloita jokainen hetki. Äidin pitää jaksaa hymyillä ja olla yhtä lapsen kanssa koko ajan. Mutta eihän kukaan jaksa. Huonoja äitejä me olemme vain silloin, jos emme tajua antaa sitä omaa rakasta lasta isän syliin ja mennä kahvikupin kanssa hetkeksi ihan omaan rauhaan, jolloin annamme isälle ja lapselle mahdollisuuden rakentaa heidän keskinäistä suhdettaan, ja samalla me äidit saamme aivan uusia voimia olla maailman parhaita äitejä sille meidän omalle lapselle. 

Äitiys on rankkaa ja vielä rankemmaksi sen sen tekee se, että me halutaan olla siinä liian täydellisiä. Yritetään hellittää me äidit ja ottaa omaa aikaa edes sen kahvikupillisen verran. Jospa minäkin nyt yrittäisin palata enemmän blogin pariin, ja antaa sitä myöten isille ja Wiljamille miesten aikaa.

Kiitos imetyspolin henkilökunnalle, joka kertoi minulle, että olen hyvä äiti vaikka en olekaan Wiljamissa kiinni 24/7.

Ihanaa torstaita teille!